Joonatan Tola: Punainen planeetta (2021)

Otava, 344 s.

Kerrassaan hervoton romaani traagisesta aiheesta, vanhemman mielenterveysongelmista ja itsemurhasta.

Tolaismi

Kirja alkaa, niin kuin monet muutkin teokset, alusta. Tässä romaanissa alku löytyy isoisä Jaakko Tolasta, jonka elämänvaiheet ja vaikutus perheeseen käydään läpi kohokohdittain. Tämä maalaa kuvan hyvin kunnianhimoisesta, ankaran kurin omaavasta, lapsilleen etäiseksi jääneestä, lahjakkaasta isoisästä. Jaakko Tola oli lääketieteen ja kirurgian tohtori. Hänen uransa leikkaussaleissa katkesi, kun hän sai polion ja halvaantui. Hän vietti elämänsä viimeiset kahdeksantoista vuotta hengityskoneessa ja pyörätuolissa, vaimonsa ja lastensa huolenpidon alaisena, mutta silti kehittäen itseään ja luoden uuden uran TV-arvostelijana, lääkäripalstan pitäjänä ja lääketieteellisten tekstien kääntäjänä.

Lapsiin Jaakko Tolan tila vaikutti syvästi. Hän oli kotona vain kerran viikossa, ja lapset joutuivat huolehtimaan isän tarpeista, myös liman imemisestä hengityslaitteen happiletkusta. Isä sai iskettyä lapsiin vahvan uskon omiin kykyihin, jota isoäiti nimitti tolaismiksi. Tätä tolaismia kuljetti Joonatanin isä Mikkokin eteenpäin lapsilleen.

Hurtta

Mikko J. Tolan suhde äitiinsä oli katkeruuden sävyttämä ja hän väitti, ettei ole saanut koskaan rakkautta osakseen äidiltään. Lapset olivatkin paljon lastenhoitajien varassa, kun isoäiti hoiti miestään tai matkusti ulkomailla. Mikon myöhemmin Hurtaksi kutsuma isoäiti oli rikkaasta perheestä ja varakkaana hän kuoli. Erään isoäidin ulkomaanmatkan aikana Mikko sairastui ja pian sairastamisen jälkeen Mikossa alkoi ilmetä omituisia taipumuksia. Mikko joutui hoidettavaksi ”mentaalihospitaaliin” Hesperiaan, jossa hän sai useita eri lääkkeitä psyykeensä hoitamiseen. Laitoshoidossa Mikko alkoi nähdä äitinsä kaiken mielenheikkouden alkusyynä. Mikko yritti useamman kerran itsemurhaa, mutta itsemurhayritykset päättyivät Mikon löytäessä rakkauden, jota ilman oli kotonaan aina jäänyt.

Perhe ja vapaus

[…] äiti oli ”radikaali hippi”, joka piti aina ”ihanaa mutta liian pitkää ”ruskeaa suoraa tukkaansa vapaana ja ”pukeutui ihmeellisiin vaatteisiin”.

Isäni aviomotiivit siis kyllä ymmärtää, mutta ei voi kuin ihmetellä, miksi äiti halusi isäni kaltaisen sekopään. No, äiti oli varttunut kuolemantylsissä vantaalaisissa perheoloissa ja oli juuri eronnut maailman tylsimmästä miehestä, […]. Ja tässä isäni oli oikea kultasuoni. Koko planeetta ei ollut synnyttänyt isääni jännittävämpää miestä […].

Punainen planeetta s.123

Tuore aviopari etsii asuinpaikkaa rauhalliselta maaseudulta, mielessään idealistinen halu elää vapaata elämää. Perheen aviomies saa nopeasti kylähullun maineen ja paikkakunnat alkavat vaihtua tiuhaan. Viimein he päätyvät Joensuun kerrostaloihin ja silloin on lapsia perheessä jo neljä.

Perheen arki on asuinpaikasta riippumatta levotonta ja sitä värittää Mikon harhaisuus ja alkoholismi. Perhetarinaan mahtuu köyhyyttä, kurjuutta, sairautta ja sekoilua vähän enemmän kuin vähäosaisen suomalaisperheen arkeen keskimäärin. Joonatanin äiti saa välillä puolisostaan viidennen lapsen, kun Mikkoa on valvottava ja lohdutettava, niin että lapsista vanhimmat saavatkin alkaa jo huolehtimaan sisaruksistaan. Rakkautta ei perheestä kuitenkaan puutu. Mikko on päättänyt antaa lapsilleen kaiken sen rakkauden, jota vaille hän itse on jäänyt.

Värikästä kerrontaa

Aiheesta olisi voinut saada kurjuudella mässäilevän tragedian, mutta sitä tämä kirja ei ole. Joonatan Tola on käyttänyt kirjan lähteenä isästään kertovia artikkeleita, haastatteluja ja videomateriaalia sekä keräämiään kokemuksia muilta ihmisiltä. Näistä taustamateriaaleista ja Joonatanin omista muistoista on muodostunut uskomattoman yltäkylläinen kirja. Kerronta on mustan huumorin kuorruttamaa, mutta sisältö lennokasta. Kirjassa vuorottelee ulkopuolisen kertojan ääni sekä pienen Joonatan pojan näkökulma, joka on kuin ylimääräinen lapsi perheen nurkissa, yrittämässä suodattaa tapahtumia etäisyyden päästä.

Mielenterveys ja etenkin skitsofrenia on aiheena tabu. Siinä on tietynlaista stigmaa. Ihmisillä on mielikuva skitsofreniaa sairastavasta henkilöstä pelottavana ja hourailevana henkilönä. Skitsofreniaa sairastava on se henkilö, jota voidaan kutsua hulluksi. Ja hullun lapset ovat tietysti hulluja. Minulla on aiheesta omakohtaisia kokemuksia ja mielestäni on hienoa, että Tola on käsitellyt lapsuuttaan skitsofreniaa sairastavan isänsä kanssa. Skitsofreniaa sairastavan häilyväinen todellisuuden taju voi haavoittaa lapsen perusturvallisuuden tunnetta sekä täysin tunteettomalta vaikuttava suorapuheisuus antaa hyvät lähtökohdat lapsen itsetunnon toistuvalle litistämiselle. Mutta silti skitsofrenia on sairaus, ja sitä sairastava henkilö ei ole tahallaan vaikea tai ilkeä.

Kirjan tapahtumat ovat jatkuvaa sekoilun ja kurjuuden räiskähtelyä, että lukija käsittää helposti seesteisempien aikojen jääneen välistä. Eikä ihme! Meillä ihmisillä kun ei tuppaa ne elämän tylsät hetket jäämään mieleen, vaan muistamme enemmin tiukat käänteet ja rajut nytkähdykset. Kirjaa kuunnellessani minua hirvitti lähinnä Mikko-isän juominen, alkoholi kun tunnetusti ei sovi juuri minkään mielenterveyttä horjuttavan tilan kanssa yhteen.

Joonatan Tolan tarina on suunniteltu trilogiaksi, jonka toinen osa Hullut ihanat linnut julkaistiin tänä vuonna.

Kuuntelin kirjan äänikirjana. Kirjan luki Ilkka Villi.