Siiri Enonranta, WSOY 2022

Tämä kirja jätti ristiriitaiset fiilikset. Toisaalta pidin tästä, toisaalta en. Ehkä en edes aio päättää kumpaan suuntaan kallistun.

Viisi nuorta kohtaa Maailmankodin Sopusointu -leirillä. On vuosi 2130 ja Romahduksen jälkeinen maailma on joten kuten elpynyt. Luonto on saavuttanut tasapainon takaisin ja ihmiset elävät Maailmankodissa yhdenvertaisina sekä luontoa kunnioittaen. Sopusointu-leiri on tarkoitettu yksinäisille, surua kohdanneille nuorille. Leirille ovat saapuneet Zerinda ja Ritva Saarivaltiosta. Saarivaltiossa ihmisten elämä ei ole samanlaista kuin Maailmankodissa. Ritva on saanut viidentoista ikävuotensa aikana taistella asemastaan niin ystävien kuin perheenkin keskuudessa. Saarivaltiossa on eriarvoisuutta vielä monella tasolla eikä rikollisuudesta ja köyhyydestä ole päästy eroon kuten Maailmankodissa. Zerinda on saanut tuntea jo kaipuun ja väkivallan elämässään. Hänen vanhempansa ovat kadonneet kuvioista, äiti kuollut ja isä vankilassa. Zerindan alkoholisoitunut setä on saanut päähänsä asentaa Zerindalle sirun, joka näyttää Zerindalle esiäidin näkyjä ajalta ennen Romahdusta. Siru saa Zerindanin sekaisin. Hän on vähän väliä hämmentynyt ja pahoinvoiva näkyjen vaikutuksesta. Yksi Zerindan kohtauksista tuo viisi nuorta naista yhteen ja he päättävät jättää leirin taakseen.

Ritvan lisäksi Zerindaa auttavat Kaia, Joselin ja Lise-Lotte, kolme Maailmankodin lasta. Vaikka heillä jokaisella on omat surunsa ja murheensa kannettavanaan, pitävät he itsestään selvänä, että heidän täytyy auttaa Zerindaa. Kun nuoret naiset joutuvat lentävien konehyönteisten Feizhongien hyökkäyksen kohteeksi, he päättävät selvittää niiden arvoituksen. Joselin vihaa hyönteisiä, koska ne tappoivat hänen veljensä. Lise-Lotte on menettänyt vanhempansa ainoaan Maailmankotia enää kiusaavaan sairauteen, nunezia -kuumeeseen. Kaia, vaikka onkin avoimen ja turvallisen maailmankodin lapsi, on myös varas ja valehtelija.

Maailmantyttäret on harvinainen nuorille suunnattu utopia. Maailmankoti edustaa utopistista maailmankuvaa, kun taas Saarivaltio on sen vastakohta. Naisista Joselin ja Lise-Lotte tiivistävät Maailmankodin ajattelua, kun taas Saarivaltiosta tulleista tytöistä Ritva on epäluuloisin ja asettaa Saarivaltion ja Maailmankodin ajatusmaailmat toistuvasti vastakkain. Kaia jää tarinasta hieman taka-alalle, vaikka ottaakin välillä isompaa roolia muun muassa kun hänelle ja Zerindalle syttyy romanssi. Zerinda puolestaan näkee asiat vähintään puolittain esiäidin silmin. Feizhongit tarjoavat tytöille riittävästi haastetta ja yhteisen päämäärän, mutta myös kohteen nuorten tunteille. Matkan aikana tulee kyseenalaistettua muutakin kuin maailmakodin periaatteet. Matkalla koetukselle joutuu jalat, ystävyys ja anteeksianto.

Oli hyvin virkistävää lukea ystävyydestä, jonka kehityskaareen ei kuulunut sitä epätietoisuuden vaihetta, jossa ei tiedetä mitä toinen ajattelee, koska asiasta ei puhuta. Kirjassa oli hienoja anteeksiannon, tai melkein antautumisen hetkiä. Utopistinen maailmankoti oli periaatteiltaan välittävä, avoin ja omastaan jakava. Minä tunsin pienen Ritvan heräävän ja kyseenalaistin vapaaehtoisuuteen perustuvaa yhdenvertaista maailmaa. Egosta luopuminen kokonaisen valtion mittakaavassa kuullostaa uskomattomalta, mutta utopistisena ideana loistavalta. Kuinka voisimme koskaan olla todella yhdenvertaisia, jos asetamme oman egomme hellittelyn etusijalle? Kirja oli ennakkoluuloton ja taidokas. Jotain jää kuitenkin puuttumaan. Vaikka kirjassa on suuriakin tunteita, saa Maailmankodin avoimet ratkaisumallit vietyä niistä suurimman terän. Katarsis jää saavuttamatta.

Sanoin, että en osannut päättää pidinkö kirjasta. Haluaisin lukea kirjan uudelleen. Haluaisin kyseenalaistaa, kysellä, jopa inttää sen kanssa. Ehkä teenkin niin. Onko sulle koskaan jäänyt kirjasta samanlaista fiilistä?