Helmikuun hailaitit

Helmikuu oli tänä vuonna ikään kuin tammikuun paha kaksonen tai jatko-osa. Se oli tehty samoista perusominaisuuksista kuin tammikuukin, kiireestä ja vääränlaisista sääolosuhteista, niin ettei aina edes muistanut kumpi on kyseessä. Helmikuu on kamalan lyhyt aika suorittaa mitään. Ilmankos hommat meni hosumiseksi.

Kisat ja uuden levelin paskuus

Helmikuussa osallistuin Alman kanssa leikkimielisiin kouluratsastuskilpailuihin. Ei otettu mitään paineita ja harjotukset sujuivat tosi hyvin. Tarkoituksena oli ratsastaa itse suunniteltu vapaa ohjelma, jossa halusin korostaa meidän yhteistyötä.

Haha. Kilpailu meni ihan perseelleen. Hevonen ei ollut kireä, eikä jännittynyt, vaan hän oli töttöröö ja kuppi nurin. Ravia ja käyntiä sisältävä ohjelma kaipasi ihanan hummani mielestä piristykseksi laukkaa, ryntäämistä ja pukittelua. 

No, onneksi meillä oli ainakin asu. Oltiin sonnustaduttu tekoruusuin. Hyvä että oli kukat omasta takaa, koska kukaan ei heitellyt kukkasia areenalle, kun me avattiin Alman kanssa ihan uuden tason epäonnistuminen.

Erilainen hiekotusongelma

Mindy-ponin kanssa käytiin vaihteeksi eläinlääkärissä. Vuokraajat kertoivat, että meno ratsasain oli hyytynyttä ja poni protestoi raville lähtöä. Rekisteröin myös joitain korvaavia eleitä ennen ratsastusta, joten päätin tarkistaa mahan.

Eläinlääkärin tähysti vatsan, eikä sieltä onneksi löytynyt mitään vatsahaavaan viittaavaa, vaan vatsan sisäpinta oli oikein puhdas. Päälle otettiin hiekkakuvat ja sieltähän se syyllinen löytyi. Hiekkaa oli jälleen 20cm paksusuolessa. Sama homma oli viime syksynä ja nyt hiekkaa oli jopa enemmän, mutta eri kohdassa.

Aloitettiin siis psylliumkuuri hiekan poistamiseksi. Nyt olisi myös selvitettävä, miksi poni syö hiekkaa, ja mistä hän on löytänyt talvella hiekkaa. Talvikelit on kyllä olleet poikkeuksellisen huonoja ja liukkaita on saanut hiekotella siellä täällä. Tallin pihaa liikutaan ristiin rastiin, niin laajasti ettei pääkulkuväylien hiekoittaminen tahdo estää liukastumisia. Ihan tarhoihin sisälle asti ei ole vielä tarvinnut hiekottaa. Mutta ilmeisesti ponilla on silti siellä hiekkaa ihan syötäväksi asti.

Ensiavuksi toin tarhaan muuta syötävää. Porkkanan makuinen Likit -kivi maistui ainakin tarjoiltuna. Suolakivi siirtyi karsinasta tarhan puolelle. Heinäautomaatti karsinaan on ajastimen tilausta vaille valmis. Mutta nähtäväksi jää onko näillä vaikutusta vai piileekö syys syvemmällä.

Kuvaa sarjana ja erilaisia ääniä

Kirjoille ei ole juuri jäänyt aikaa. Yllätys yllätys. Hevosten niellessä sekä vapaa-ajan että kaiken jouten olevan rahan, kirjallisuuden kuluttaminen on onnistunut lähinnä äänikirjoilla. Mutta en kadu mitään.

Äänikirjoina kuuntelin hieman erilaisen setin.

• Elina Pulli: Tukkasurma (2015)
• Casey McQuiston: Päätepysäkki (2024)
• Carley Fortune: Joka ikinen kesä (2023)
• Kalynn Bayron: The Vanquishers (2022)
• Laura Steven: The Society for Soulless Girls (2022)

Päätepysäkistä yllättäen jopa pidin. Se oli kivasti queer ja siinä droppailtiin hyviä bändejä. Tukkasurma on yllättävän monitahoinen lempeäksi (vai viihtyisäksi, cozy) dekkariksi, mutta jäi silti elämyksenä laimeaksi, koska draama ei päässyt lyömään lukijaa kasvoille.

The Vanquishers rakentuu kutkuttavasti vampyyrien uuden tulemisen ja vanhempien ja lasten ristiriitojen ympärille, mutta herpaannutti paikoin hitaalla etenemisellä ja turhalla yksioikoisuudella.

Carley Fortune oli minulle uusi tuttavuus myös ja tapaamisemme jäi lyhyeksi, koska jätin kirjan kesken siinä vaiheessa kun vääjäämättömän romanssin toinen osapuoli on varattu, mutta kaksikko pitää silti hyvänä ideana muisteloida nuoruuttaan hyvin nihkeäksi kuvatun uuden puolison kanssa. Yök.

Äänikirjoista lähes kaikki edusti jotain mitä en yleensä kuuntele, vain The society for soulless girls edusti turvallisesti synkkää jännitystä ja on myös vähän lesbo. Tosin koin tämänkin jotenkin jahkailevaksi, lieneekö syy kuulijassa.

Sarjakuvia ehdin lukaista useamman:

• Kazu Kibuishi: Kivenvartija, Amuletti 1 (2024)
• Lemire & Bregnhøi: Mira: Ystäviä, ihastuksia, elämää (2023)
• Salomy Doku: Olipa kerran.. (2024)
• Reetta Niemensivu: Maalarisiskot (2019)
• Reetta Niemensivu: Saniainen kukkii juhannuksena (2024, 2.painos)
• Benjamin von Eckartsberg: Idän pikajunan arvoitus (Hercule Poirot-sarjakuva 2024)

Amuletti vaikutti oikein mielenkiintoiselta sarjan avaukselta, maailma ja piirrostyyli ihastutti. Niemensivulla on sarjakuvissa aina kiva pilke. Maalarisiskot ei varsinaisesti ole juonivetoinen, eli historiallisten henkilöiden kiinnostaminen on tässä lukukokemuksen avain. Saniainen kukkii juhannuksena sisälsi tarinallisen umpikujan, joka hämmensi.

Olipa kerran… ja Mira ovat oivaa teinisarjakuvaa, toinen romantiikkaa ja toinen sitä koululais/nolous-osastoa. Amuletin jälkeen eniten pidin ehkä Agatha Christien kirjan pohjalta tehdystä Idän pikajunan arvoituksesta. Tosin jäin miettimään onko Poirotin luonne Christien kirjoissa kuvatun kaltainen ja olisiko sarjakuvataiteilijan ollut syytä käyttää kaikki tietävää kertojaa joissakin kohdin esim. ajan ilmaisussa.

Näiden kirjojen ja asioiden ääreltä jatkan maaliskuuta. Tiedossa onkin jo kaksi eläinlääkärireissua, kuunneltuna on kaksi äänikirjaa ja luettuna kaksi sarjakuvaa. Muuttuuko siis mikään maaliskuussakaan?